Eräänä päivänä pomon puhelin soi. ”Simo Säätäjä täällä terve. Katselin tuossa teidän yrityksen toimialaa ja tiiätkö – teidän olisi todella helppo saada julkista rahoitusta. Juteltaisiinko hetki rahoitushakemuksista?” Kuvio oli selkeä – Simo tekisi heille rahoitushakemuksen projektiin (pienellä veloituksella, toki) ja firmalle olisi mahdollista saada jopa puolet kuluista ”ilmaista” rahaa. Tarjous oli houkutteleva ja kyllä ihan oikeita kehityskohteita toiminnassa ja tuotteissa oli.

Simo teki, minkä lupasi. Rahoitushakemus hyväksyttiin ja ennakkosummakin tuli tilille.  Hetken meni ihan kivasti, mutta sitten joku vilkaisi tarkemmin viestiä, joka rahan mukana oli tullut. ”Projektin raportit, tuntikirjanpito, kehitystyö, tarjouspyyntö” – ihan kuin koko paperi olisi kirjoitettu hieroglyfein, niin haastavalta tuntui hahmottaa mitä kaikkea pitäisi projektin osalta tehdä.

Yksi asia oli kuitenkin yksiselitteinen: ”tuki voidaan periä takaisin, jos ehtoja ei täytetä”. Tässä vaiheessa paluu todellisuuteen oli nopea – rahoituksen saatuaan kukaan ei ollut ehtinyt eikä muistanut keskittyä prosessin hallinnointiin. Pomo näki jo painajaisia perintätoimista, ikävästä maineesta ja jopa konkurssista.

Onneksi hän kuitenkin uskaltautui avautumaan tilanteesta Kahdelle Lihavalle Miehelle. Hän kertoi suruissaan miten asiat olivat edenneet. Epätoivo vaihtui kuitenkin hämmästykseen, kun lihavat miehet totesivat, ettei tilanne ole vielä toivoton.