Uutta normaalia on nyt kirjoitushetkellä eletty yli puoli vuotta. Maailman taloutta mullistanut pandemia ei näytä hellittämisen merkkejä, päinvastoin rajoitustoimia on jälleen tiukennettu eri maissa. Ottamatta kantaa torjuntatapoihin voidaan hetki pohtia sitä, mitä muutoksia tapahtumaliiketoimintaan voi olla odotettavissa.
Kevät ja kesä 2020 elettiin käytännössä ilman tapahtumia kokoontumisrajoitusten vuoksi. Loppukesästä rajoituksia lievennettiin ja selkeästi oli nähtävissä ihmisten luontainen tarve kokoontua yhteen nauttimaan elämästä. Tarve, jota ei vuosisatojen aikana ole saatu kitkettyä pois.
Valitettavasti samaan aikaan tautitapausten määrä alkoi hiljakseen kasvamaan. Ja vaikka tartunnat jäljitettiin pääasiallisesti ulkomailta tuleviin matkustajiin ja kotimaiset ketjut ravintoloihin, päiväkoteihin ja työpaikkoihin, erityisesti rakennustyömaille, julkinen paine tapahtumia vastaan kasvoi välittömästi.
Tapahtumiakin on syytä tarkastella kuitenkin tyypeittäin, ei vain yhtenä laajana kokonaisuutena. On totta, että tietyt yleisötapahtumat, joihin kuuluu vahvasti alkoholi, ovat haastavia turvavälien ja hygienian hallinnan osalta. Alkoholin auttaessa osallistujia unohtamaan suositellut toimintamallit ja päivittäisiä kävijöitä ollessa kymmeniä tuhansia, olosuhteet virusten leviämiseen voivat ollakin otollisia. Siitä huolimatta festareiden osalta ei ole (vielä) raportoitu tartuntaketjuja, yksityisten järjestämistä pienistä juhlista sen sijaan on.
Ammattimaiset tapahtumajärjestäjät ovat aina ottaneet huomioon turvallisuuden. Pandemiat eivät tähän asenteeseen tuo muutosta vaikka toimintamalleja päivitetäänkin tilanteen mukaan. Tämän vuoksi tapahtumia voidaan lähtökohtaisesti pitää vähemmän riskialttiina kuin montaa muuta paikkaa, joihin ihmiset kokoontuvat pandemiankin aikana.
Otetaan vertailuun vaikka ammattimessutapahtuma (jotka keväällä kiellettiin) ja tavallinen kauppakeskus (jotka saivat olla auki, vaikka osa liikkeistä sulkikin ovensa – ei käskystä vaan koska asiakkaita ei ollut).
Molemmat ovat sisätiloissa. Mitkä ovat suurimmat erot? Suomessa ammattimessuilla on 2-3 päivän aikana yhteensä muutama tuhat kävijää. Pienissäkin kauppakeskuksissa päivittäisiä kävijöitä on helposti yli 10 000, isoissa jopa 100 000. Messut järjestetään tiloissa, jotka ovat yhden toimijan hallittavissa ja tämän vuoksi esimerkiksi kaikkien tilojen siivous ja puhtaanapito on koordinoitavissa ja sitä myöten tilannekuva on selkeä. Messujen kaikki kävijät on myös mahdollista jäljittää, jos sisäänpääsyn edellytyksenä pidetään rekisteröitymistä. Messut voivat siis toimittaa viranomaisille tarvittaessa täydet tiedot mahdollisisista altistuneista tartuntaketjujen jäljittämisen nopeuttamiseksi. Messujen aluesuunnittelu voidaan toteuttaa siten, että ruuhkapisteitä ja risteäviä kohtaamispisteitä voidaan välttää. Kiinteästi suunnitelluissa kauppakeskuksissa muutosten tekeminen ei ole mahdollista ilman, että jonkin myymälän tavoitettavuus kärsii. Messut pystyvät myös tarjoamaan kävijöilleen esimerkiksi suojamaskit tai muut suojavarusteet (suojaimista ei muuten ole pulaa, vaikka Suomen medioissa sitä ajatusta on viljelty), mutta kauppakeskukset eivät taloudellisesti pysty sitä tekemään.
Voidaan aiheellisesti kysyä, kummat pitäisi sulkea turvallisuuden vuoksi? Päätöstä on vaikea perustella myös taloudellisilla näkökulmilla. Kyllä, ihmiset tarvitsevat ruokaa, mutta sitä saadakseen ei ole mitään pakkoa mennä kauppakeskukseen eikä edes hypermarkettiin, jossa ruokaosasto vie pinta-alasta vain puolet. Työpaikkojen säilyvyydellä ei rajoituksia voida myöskään perustella – ammattimessut toimivat Suomen teollisuuden ja yritystoiminnan tärkeimpinä myyntikanavina. Kauppakeskuksen henkilöstön lomauttaminen ei johda yritysten konkursseihin, mitä taas myynnin loppuminen tekee. Jos Suomessa ei ole toimivia yrityksiä, voidaan kysyä kuka maksaa valtion laskut.
On aivan mahdollista, että koronapandemia ei ole ohimenevä ilmiö tai sen seuraksi tulee uusi. Nyt on hyvä miettiä ne toimintamallit, joilla sopeudutaan tautien rajoittamistoimiin mahdollisimman pienin tappioin – niin ihmishengissä kuin taloudessa laskien. Pitkän päälle koko maan sulkeminen, liiketoiminnan rajoittaminen tai edes ihmisten liikkumisen rajoittaminen ei tule toimimaan. Kun lasketaan kustannuksia, joita esimerkiksi suojainten jakaminen tai tartuntaketjujen jäljittäminen aiheuttavat, on syytä pitää vertailussa mukana ne kustannukset, joita koko maalle seuraa jos liiketoiminta pysähtyy täysin. Elämme kuitenkin kapitalistisessa yhteiskunnassa, jota pyörittää raha. Raha, joka ei tule seinästä, vaan tehdystä työstä, tuotetuista hyödykkeistä ja ennen kaikkea myynnistä, mielellään ulkomaille.
